[Julkaistu alunperin toisella blogialustalla 23.4.2017]
Kirjoitin aikaisemmin valintoihin perustuvista interaktiivisista kirjoista. Entä jos lukijan ja tekstin vuorovaikutus viedään vieläkin pidemmälle? Millainen on kirja, joka lukee sinua?
Kuukausi sitten luin Helsingin Sanomien artikkelin ” Entä jos elokuvan päähenkilö reagoisi sohvalla istuvaan katsojaan? Pia Tikka kehittää elokuvaa, joka muuttuu katsojan fyysisten reaktioiden mukaan”. Sen mukaan näemme tulevaisuudessa enemmän elokuvia, joissa hyödynnetään katsojan tiedostamattomia reaktioita. Elokuvia, jotka reagoivat katsojan fyysisiin reaktioihin automaattisesti. Minkään näköisiä tiedostettuja valintoja ei tarvita. Elokuva lukee meitä ja tietää.
Valintoihin perustuvan interaktiivisuuden ongelma on usein se, että valintojen tekeminen rikkoo eläytymistä. Kokemuksesta tulee pelillisempi, suorittavampi. Henkilöhahmon nahkoihin on vaikeampi päästä. Kun elokuva reagoi katsojan reaktioihin, esimerkiksi sydämen lyöntitiheyteen, valinnat tapahtuvat automaattisesti eikä tarinaan uppoutuminen keskeydy.
Netflixin upeassa Black Mirror -scifiantologiassa on kolmannen kauden toisessa jaksossa ”Playtest” videopeli, joka lukee pelaajan aivoja. Koska kyseessä on kauhupeli, peli muovautuu pelaajan pelkojen perusteella.
Ajatus mediatuotteista, jotka osaavat lukea meitä, on tavattoman mielenkiintoinen. Lukemisen ystävänä aloin luonnollisesti selvittää, mitä tällainen teknologia tarkoittaisi kirjallisuuden kohdalla. Olisiko jonkinlaisia projekteja jo olemassa?
Ja onhan niitä.
Suomalainen tieteiskirjailija Hannu Rajaniemi on ollut mukana Neurofiction-projektissa, joka on uudenlainen kirjallinen kokeilu. Projektissa yhdistyvät aivojen seurantaan liittyvä teknologia, koneoppiminen ja räätälöity proosa. Niistä syntyy tarinoita, jotka muokkautuvat lukijan aivoaktiivisuuden perusteella.
”Each reader, each act of reading, is unique: books speak to our individual memories, associations and experiences. Reading is a two-way process, a delicate tango between the reading brain and the text.”
Neurofiktion lukija luo oman, yksilöllisen tarinansa.
Ja se on juuri se, mikä tekee neurofiktiosta niin merkittävää.
Sama kirja harvoin puhuttelee jokaista lukijaa. Jos valtavirtakirjallisuutta edustava teos on erilaisten makujen kompromissi, eräänlainen keskiarvo, neurofiktion on mahdollista vastata juuri tietyn lukijan makuun ja tarpeisiin. Haluat onnellisen lopun tarinalle? Selvä. Kaipaat verta ja suolenpätkiä? Onnistuu. Kauhutarina koostuu juuri niistä asioista, joita eniten pelkäät. Rakkaustarina on fantasioidesi mukainen. Kirja tietää milloin haluat nauraa ja milloin itkeä – ja millä sinut saa tekemään niin.
Aivotutkimuksen ja teknologian käyttö kulttuurituotteiden räätälöimisessä on vielä alussa. Kaupallista neurofiktiota saamme odottaa lähitulevaisuuteen, mutta erilaisia kokeiluja tehdään jatkuvasti ja tekniikka kehittyy yllättävänkin nopeasti. Meistä on tulossa mediaympäristömme keskipisteitä.
Minua kiinnostaisi tietää, mitä tapahtuu, jos neurofiktion yksilön reaktioihin vastaavat tarinat yhdistää tarinoita kirjoittavaan tekoälyyn. Esimerkiksi Japanissa robotti on jo päässyt kirjoituskilpailun finaaliin, ja pieniä juttuja tehtailevat uutisrobotit ovat todellisuutta myös Suomessa. Syntyykö uudenlainen lukija-kirjailija -rooli, hieman samaan tapaan kuin sosiaalisen median kehitys teki kaikista verkon käyttäjistä sisällöntuottaja-käyttäjiä.
Jos aikaisemmin kirjallisuus on tarjonnut ikkunoita toisenlaisten ihmisten mieliin, onko tulevaisuuden kirjallisuus kurkistuksia omaan alitajuntaamme?
Kuva: Mehdinom (Wikipedia commons)