[Julkaistu alun perin toisella blogialustalla 3.12.2017]
Työskentelen keskisuuressa kirjastossa erityisesti nuorten- ja lastenkirjastotyössä. Jutellessani päivittäin alakouluikäisten, noin 10-12 -vuotiaiden esiteinien kanssa, olen huomannut, että tubettamisesta on tullut monelle haaveammatti. Videoiden kuvaaminen on nuorille tapa ilmaista itseään, kertoa ajatuksistaan ja elämästään. Netin avulla tämä itseilmaisun tapa muodostuu lisäksi sosiaaliseksi kokemukseksi.
Lyhyiden amatöörivideoiden muodostuminen netin trendikkäimmäksi tavaksi jakaa sisältöä, sai minut miettimään kirjallisuuden ja yleisesti tarinankerronnan formaatteja. Kun me puhumme kirjallisuudesta, olemme tottuneet ajattelemaan kirjallisuutta paperille painettuina sanoina. Joskus, jos oikein villeiksi heittäydymme, jopa sanoja muodostavina pikseleinä älylaitteemme ruudulla.
Mutta mitä kirjallisuus, esimerkiksi runous, oikeastaan on?
Runous on vanhin kirjallisuuden laji. Se ei alkanut kiveen naputettuina nuolenpäämerkkeinä tai puuhun kaiverrettuina riimuina. Runouden alkuperäinen muoto oli ääneen lausunta, joka ei tietenkään ollut missään muodossa riippuvainen kirjoitetusta kielestä.
Nykyisinkin meillä on kukoistavia lavarunouden alakulttuureja, mutta digiaika on mahdollistanut myös muita tapoja tuottaa suullisia runoja ihmisten kuultavaksi helposti.
Videorunot.
Videota voi käyttää runouden välittämiseen monella tapaa. Yleisiä ovat ainakin ”Spoken word” -tyyppiset videot, joissa yksi tai useampi henkilö lausuu runoa. Visuaalinen tausta on usein minimaalinen, ihminen ja lausunnan tapa nousee keskiöön. Taustalla saattaa olla musiikkia, mutta usein ei. Spoken word-esitys on muodoltaan hyvin lähellä rap-esitystä; runon ei tarvitse perustua riimeihin, mutta sekä sen rytmitys että lausujan esitys muistuttavat räppäämistä ilman biittiä.
Aiheiltaan Spoken word -runot ovat usein yhteiskunnallisesti kantaaottavia.
Spoken word -videon teko on teknisesti hyvin helppoa, koska muoto ei vaadi elokuvallisten tekniikoiden käyttöä. Tarvitaan vain esittäjä ja kamera, jolla kuvata. Mielenkiintoisen videon tekeminen toki vaatii myös esitykseen eläytymistä: katsopa vaikka Yhdysvaltalaisen Neil Hilbornin esitystä runostaan OCD.
Videorunot voivat olla myös todella hienoja elokuvallisia taideteoksia, joiden tekemiseen on jo pistetty aikaa ja rahaa. Esimerkiksi Moving Poems -sivusto listaa netin hienoimpia videorunoja. Omia suosikkejani ovat animaatiovideorunot, klassisena esimerkkinä ”Huuto” -elokuvan kohtaus Allen Ginsbergin saman nimisestä runosta. Olen lukenut kyseisen runon myös kirjasta, ja vaikka se onkin mielestäni vaikuttava, ainoastaan videorunona se sai aikaan kehossani kylmiä väristyksiä.
Tubettajien, videoiden ja rap-musiikin suosion huipulla, miksemme me tee enemmän videorunoja? Miksemme me näytä nuorille, että kirjallisuus voi olla myös tällaista?
Suomalaiset lukevat edelleen paljon romaaneja, mutta runokansaksi emme tunnustaudu. Samat ihmiset, jotka kuuntelevat päivittäin moderneja kansanrunoilijoitamme Sannia ja Cheekiä, kertovat etteivät ymmärrä runoja.
Ei runoutta tarvitse ymmärtää. Sen kuuluu herättää tunteita.
Ja mikä herättää enemmän tunteita kuin toinen ihminen jakamassa ajatuksiaan, kertomassa, puhumassa, näyttämässä?
Somen kasvottoman ja epäempaattisen viestinnän vastapainoksi pyydän, runoilijat. Näyttäkää tunteenne ja ajatuksenne, runonne. Tehkää niistä video.
Kuva: freeillustrated (Pixabay)