[Julkaistu aiemmin toisella blogialustalla 4.6.2017]
Simpsonit-tv-sarjan 23. tuotantokauden (2011-2012) jaksossa 492 Suuri kirjakeikka (The Book Job) Lisa saa tietää, että kaikki nuortenkirjat onkin oikeasti kirjoitettu haamukirjoittajien avulla, markkinatutkimusten pohjalta ja rahankiilto silmissä. Homer ja Bart innostuvat ajatuksesta tehdä rahaa ja päättävät kerätä tiimin kirjoittamaan yhdessä uuden hittinuortenkirjan. Lisa tietysti suuttuu kirjallisuuden typistämisestä pelkäksi tuotteeksi ja päättää kirjoittaa yksin oman kirjan, huonolla menestyksellä. Lopulta Homerin ja Bartin tiimi saa kirjansa valmiiksi, mutta kustantajat eivät kelpuuta sitä ilman valekirjailijaa, jonka kasvoilla kirjaa on mahdollista myydä.
Simpsoneiden kirjallisuuden tuotteistamista käsittelevä jakso on mielenkiintoinen monestakin syystä. Ensinnäkin jakso kritisoi kirjallisuuden tuottamisen kaupallisuutta; kun teokset suunnitellaan markkinatutkimusten pohjalta, ne muistuttavat toisiaan. Kun Homerin ja Bartin tiimi suunnittelee hittikirjaansa, he analysoivat suosittujen kirjojen teemoja: orpolapset, taikakoulut ja myyttiset olennot myyvät. Erityisesti parodian kohteena on Twilightin vanavedessä syntynyt urbaanin vampyyriromantiikan genre.
Toiseksi, jakso nostaa esiin romantiikan ajalta peräisin olevan kirjailijamyytin; kirjailija on yksin puurtava taiteilija-nero, jonka luovan inspiraation tuloksena syntyy ainutlaatuinen taideteos, kirja. Lisa yrittää kirjoittaa kirjaansa yksin, koska siten oikeat, kunnon kirjat syntyvät. Hän epäonnistuu, koska se ei olekaan niin helppoa. Homerin ja Bartin johtaman ryhmän kirjallinen tuotos sen sijaan syntyy nopeasti ja ongelmitta. Tiimityö vertautuu silti laskelmoivaan kaupallisuuteen, siitäkin huolimatta, että jakson loppupuolella ryhmä huomaakin kiintyneensä kirjoittamaansa kirjaan eikä suhtaudu myönteisesti sen perusidean muuttamiseen.
Kolmanneksi, jakso ottaa kantaa kirjailijaan tuotteena. Vaikka Homerin ja Bartin tiimin kirja on hyvä, kustantajat eivät kelpuuta sitä ilman keulakuva-kirjailijaa, jonka avulla kirjaa voi myydä. Kirjailijoidenkin henkilöbrändäyksestä on puhuttu mediassa paljon.
Jos satoja vuosia sitten syntynyt kirjailijamyytti elää yhä niin vahvana, onko yhteiskuntamme digitalisoituminen vaikuttanut millään tavalla ajatukseen tekijyydestä?
Digitalisaatio on luonut meille uudenlaisen tekemisen ja jakamisen kulttuurin, jonka ytimessä on sosiaalinen media. Meistä on tullut tuottaja-kuluttajia (Prosumer), jotka sekä tuottavat sisältöä verkkoon että kuluttavat sitä. Nettikulttuuri on sekä itsetekemisen, adaptaatioiden eli mukautuksien (esim. meemit) että vapaan jakamisen kulttuuria. Usein se on myös anonyymia, kollektiivista liikehdintää. Kuka tietää, kuka teki ensimmäisen ”Hitler kuulee” -videon?
Digitaalisuus helpottaa kollektiivisten teosten valmistamista. Toisaalta nettikulttuuri on pedannut jo parikymmentä vuotta sijaa yhteisöllisille, kirjallisillekin, projekteille. Elokuva- ja tv-sarjatuotannossa tiimityönä tuotettavat käsikirjoitukset ovat arkipäivää, miksei näin siis ole vaikkapa romaanien kohdalla?
Syyt voivat löytyä taiteilijamyytistä, lukijoiden mielikuvista ja ennakko-odotuksista tai tottumuksesta. Tai, kuten Simpsoneiden Suuressa kirjakeikassa, markkinoinnista.
Populaarikulttuurissa markkinointi tukee vahvasti henkilötarinoita ja henkilöbrändäystä, eli tekijyyden kiinnittämistä yhteen henkilöön, jonka kasvoilla ja tarinalla teosta myydään. Kirjailija on lopputuote, jota myydään, kirja ainoastaan väline. Vaikka elokuva- ja tv-tuotantojen käsikirjoitukset tuotetaankin usein tiimeissä, elokuvia ja sarjoja harvoin myydään käsikirjoittajat edellä. Niissä markkinointi keskittyy yleensä ohjaajan tai päänäyttelijöiden ympärille, ja on, jälleen kerran, voimakkaasti henkilökeskeistä.
Vaikka digitaalisuus helpottaa kollektiivisten teosten kirjoittamista, niillä ei ainakaan tällä hetkellä ole todellista kaupallista potentiaalia. Kollektiiviromaanit ovat yhteisöllisiä projekteja, jotka kiinnittävät osanottajat projektin ympärille ja saavat aikaan hetkellistä positiivista pöhinää tapahtumaluonteisesti, tai taiteellisia kokeiluja, jotka keräävät arvostusta lähinnä pienen piirin sisällä. Yhteisöllinen kirjoittamisprojekti voi toimia kaupallisesti kiinnostavana vain, jos sillä on riittävästi uutuusarvoa tai se toimii tapahtumamarkkinointina. Silloinkin kyse lienee enemmän tekijöiden kuin lukijoiden houkuttelusta.
Kirjallisuuden kulutuskin keskittyy usein henkilöön. Lukija on mieltynyt tiettyyn kirjailijaan ja etsii hänen muita teoksiaan, tai tunnetun kirjailijan teokset myyvät, huolimatta niiden laadusta (olettaen, että laatu on vähintäänkin keskivertoa. Harvoin tunnetut kirjailijat aivan laaduttomia teoksia julkaisevatkaan).
Markkinoinnista puhuttaessa digitaalisuus nimenomaan on vaikuttanut tekijyyteen, mutta toisin kuin nettikulttuurin perusteella voisi olettaa; sosiaalinen media on muuttanut henkilöbrändäyksen sääntöjä. Kirjailijakuva on vaihtunut yksinäisestä erakkokirjailijasta mediapersoonaksi, jonka on näyttävä ja kuuluttava muuallakin kuin omien teoksiensa sivuilla.
Raadollisesti voisi todeta, että hyvät tarinat eivät myy, vaan tunnetut kirjailijat. Onneksi hyvä tarina voi tehdä kirjailijasta tunnetun.
Kuva: ractapopulous (Pixabay)
Comments